torstai 1. syyskuuta 2016

Blogin kohtalo?

Moi pitkästä aikaa!




Jos joku on ihmetellyt, miksi tänne ei ole päässyt vähään aikaan, niin siihen on syynsä. Aloitin muutama viikko sitten psykologiharjoittelun, ja olen joutunut miettimään sen takia hieman tietosuojaan, yksityisyyteen ja ammattietiikkaan liittyviä asioita, myös blogiin liittyen. Teen töitä muun muassa syömishäiriöisten nuorten kanssa, joten ymmärrätte varmaan että on melko arveluttavaa jakaa julkisessa blogissa laihdutusvinkkejä ja kriiseillä omasta kropastaan, kun joku asiakas voi vaikka päätyä lukemaan niitä täältä. Vaikka mun hommat on todellakin terveellä pohjalla ja tarkoitus on nimenomaan ollut tsempata ihmisiä terveempiin valintoihin elämässä, niin ruokaan ja treeniin liittyy aina se vaara, että homma menee jollain tasolla överiksi. Kaikki ei välttämättä osaa liittää mun sepustuksia oikeaan kontekstiin, tai ymmärrä että mun ruokavalio sopii mulle, mutta ei välttämättä sulle. En siis halua ottaa riskiä siinä, että joku ottaa mallia täältä huonossa mielessä, tai ajattelee että miten mä voin toimia asiantuntijana kehonkuvan häiriöstä kärsivien parissa, jos mulla on taustaa laihduttamiseen liittyen. Itse koen kiinnostukseni näitä asioita kohtaan lähinnä vahvuutena tällä alalla ja tähän häiriöryhmään liittyen, mutta ymmärrän että joku voi nähdä asian toisella lailla. Siispä olen tässä pähkäillyt, että mitä ihmettä teen tämän blogin suhteen.






En missään nimessä haluaisi poistaa blogia, koska olen kirjoittanut tänne paljon juttuja sillä ajatuksella, että niistä voi jollekin olla joskus vaikka hyötyä. En myöskään haluaisi lopettaa kirjoittamista, koska haluaisin muun muassa tallentaa tänne kertomuksia kesän uskomattomista hääjuhlista ja kertoa matkasta. Toisaalta tän blogin suola on ollut pitkälti elämäntapamuutos, ruoka- ja treenijutut, ja erilaiset motivaatioon ja itseensä uskomiseen liittyvät aiheet. Ja ne on ne aiheet, mistä en oikein koe voivani tällä hetkellä kirjoittaa. Ainakaan samalla lailla omaan kokemukseen perustuen kuin ennen. ÄH!






Tein sellaisen kompromissin, että yritin piilottaa kaikki arveluttavimmat (ja samalla varmaan monen mielestä mielenkiintoisimmat :D) tekstit, ja jättää sellaiset joista en usko että voi olla haittaa, vaikka joku asiakas tai asiakkaan äiti tänne eksyisikin. En kuitenkaan ole ihan varma voinko jakaa näinkään paljoa itsestäni julkisesti, kun toimin tässä työssä. Täällä on kuitenkin edelleen tosi henkilökohtaisiakin asioita esillä. Ylipäätään mun tyyli kirjoittaa on niin avoin, että en osaa rajata itseäni tarpeeksi aiheiden ulkopuolelle. Silloin tästä häviää pointti, ja voin suosiolla lopettaa koko homman.






Kysyisinkin nyt teiltä apua! MITÄ MÄ TEEEEN??? Onko se ihan tosi huono idea että psykologi Tuulin nimellä hakemalla löytyy netistä treenivinkkejä ja ties mitä pohdintaa elämästä, joka ei perustu mihinkään, vaan on pahimman luokan keittiöpsykologiaa?




HELP, haleja!




Tuuli

lauantai 28. toukokuuta 2016

Hapokas kesäkuntopiiri

Toukokuun jumpat on keskittyneet pitkälti pihalle, koska eihän tossa säässä nyt vaan pimeä sali houkuttele. 


Helatorstaina (vitsi siitäkin on jo pitkä aika apua) otettiin heti aamusta Matiaksen kanssa suunta kohti Kaitalampea, joka on meidän lemppari paikka kesähengailulle. Päivän agenda: nauti auringosta, tee treeni, syö herkkueväitä, heitä talviturkki, nauti lisää auringosta ja babyn seurasta. Mikäs sen parempaa! <3 Tässä siis treeni, jonka voi tehdä vaikka kesken metsäretken, ja jonka päätteeksi kylmempikin järvivesi houkuttelee taatusti. :) 

Kesäpäivän kuntopiiri:

1. Kyykkyhyppy x20




2. Kapea punnerrus kalliota vasten (tai ihan vaan maassa) x15



3. Boksihyppy kalliolle (tarpeeksi korkealle ;)) x20



4. Olkapääpunnerrus x15



(Alkuasennossa siis kädet ihan suorana, mutta se kuva on nyt kadonnut johonkin heh)

5. Askelkyykky toinen jalka korokkeella x15 per puoli



6. Vuorikiipeilijä x40



Tee kaikki liikkeet putkeen, pidä parin minuutin tauko, ja toista sama kolme kertaa. 

Tämän jälkeen sitten se treenin paras osuus eli pulahdus järveen! :)


Nää ilmat sais nyt sitten jatkua sinne Juhannukseen asti, eiks vaan! Vähän hirvittää, että kesäkuunkin aurinkopäivät käytetään nyt etukäteen, mutta ehkä se ei mee niin kuitenkaan... Pliis! Alle kuukausi häihin, mihin tää aika katoaa??? Ylimääräistä vapaa-aikaa ei ainakaan pääse kertymään tässä vilskeessä, mutta nyt aion nauttia hössötyksestä vielä muutaman viikon. <3 On tää aika ihanaa, vaikka välillä ei ihan siltä vaikutakaan kun juoksen kiukkuisena ympäriinsä hahaa. 


Ihanaa viikonloppua kaikille toivottaa tää yks sekoamassa oleva jumppamaakari! Much love! 

- T

maanantai 16. toukokuuta 2016

Huiput porrastreenit, brunssiähky ja ihanaa seuraa = onnellinen synttärityttö

Eilen tuli meitsille vuosia mittariin taas yksi lisää, ja sitä juhlin lähtemällä turistiksi Kouvolaan. Ja onneksi lähdin, koska oli ihan super kiva päivä. :) Osallistuin Annan blogissa brunssiarvontaan, koska noh, kuka nyt ilmaisesta herkkubrunssista kieltäytyisi, varsinkaan hyvässä seurassa?! Ja koska se järjestettiin vielä 15.5, eli vuoden parhaana päivänä, niin ajattelin että nyt mä kyllä pakosti oon niiden viiden onnellisen voittajan joukossa. ;) Ja niinhän mä sitten olin! Mulla on kyllä ollut kummallisen hyvä tuuri näissä somearvonnoissa muutenkin, pitää varmaan vähän varoa mihin kaikkialle sitä päänsä oikein pistää, tai muuten oon kohta jossain Oulussa SUP-tunnilla. :D


Oon muutenkin halunnut jo pitkään nähdä Annan, ja meillä on ollu treffipläänit to do listalla, niin nyt siihenkin tuli sitten oiva tilaisuus. Heti kun sain kuulla että Kouvola kutsuu, niin kysyin tietysti Annalta että ehtiskö se viedä mua treenaamaan ennen brunssia. Saisin omia sen hetkeksi ihan vaan itselleni ja mahtuis sitten brunssiherkkujakin mahaan tuplasti enemmän. ;) Ja suureksi ilokseni Anna saikin järkättyä aikataulunsa niin, että tämä onnistui! Pääsisin Kouvolan kuuluisiin portaisiin treenille, siispä jo monta hyvää syytä ajaa Kouvolaan. 


Kyllä mä vähän lauantai-iltana mietin, että mitä mä taas oikein puuhaan kun meinaan herätä kuudelta että pääsen ajamaan 120km brunssille 12 enemmän tai vähemmän tuntemattoman ihmisen kanssa. Mutta niinhän se on että kaikki parhaat jutut aina aluksi vähän epäilyttää. :D Sunnuntaiaamuna lähdin siis vähän ennen seiskaa ajamaan kohti Kouvolaa pieni jännitys vatsanpohjassa kouristellen. Pidin edelleen itseäni vähän hulluna, mutta arvelin että päivästä tulee super. Matkan lyhyys yllätti mut positiivisesti (vain 1h 20min ilman taukoja Annan ovelle!!!) ja vessattomuus negatiivisesti, meinasin pissata housuun kun mikään huoltoasema ei ollut matkan varrella auki. Just eikä melkein 8.45 olin perillä, kuten oli sovittu, ja lähdettiin kävelemään portaille. Totesin jo siinä ensimmäisen 10 minuutin aikana että jännitin ihan turhaan, Anna oli just niin mukava, puhelias, helppo ja avoin kun olin päätellyt kaikkien somekanavien perusteella. Ei tuntunut siltä että olisi jutellut toisen kanssa oikeastaan ihan ensimmäistä kertaa. :) 

Juostiin/käveltiin portaita 7 kertaa ylös alas eri tyyleillä. Portaat oli vähän kapeat, korkeat ja pelottavat Malminkartanon vastaaviin tottuneelle, joten jätettiin ne sammakkoloikat ja muut hyppelyt siihen kertaan kun Anna tulee vastavisiitille. ;) Näillä eväillä sai jalat tärisemään ja sykkeen korkealle, hyvä treeni oli. Kiitos Annalle ihanalle kun vei mut synttäritreenille, oli ihana vihdoin nähdä! <3 


Portaiden jälkeen istuttiin mahat kurnien pöydän ääressä ja laskettiin minuutteja siihen että saadaan ruokaa. Eipä siihen onneksi kauaa mennytkään että kello lähestyi puolta päivää, ja me kurvattiin Kymin huvilalle muiden brunssille tulijoiden luo. Annan lisäksi myös Niina oli arponut viisi lukijaansa brunssille, joten meitä oli yhteensä 12 nälkäistä paikalla. 

Menu oli taivaallisen kuuloinen, ja ruoka näytti ihanalta, melkein maltoin odottaa herkkulautanen nenän edessä että saatiin otettua yhteiskilistelykuva... Not! Maailman kovin nälkä. :D Onneksi kuvien jälkeen sai vihdoin käydä ruuan kimppuun, ja voin kyllä sanoa että oli paras brunssi missä olen ollut. Kaikki oli freshiä, ravitsevaa ja superhyvää. Etenkin lohipastramisalaatti, grillattu juusto meloneineen, tuorepuuro, juustolautanen ja Purefactoryn raakakakut löysivät tiensä sydämeeni. NAM! 







Kaikki oli ihanaa, eikä seurassakaan mitään valittamista. Hauskoja tyttöjä, joiden kanssa ei hiljaisia hetkiä päässyt syntymään. En yleensä useamman tuntemattoman ihmisen kanssa ole kovin supersosiaalinen, vaan kuuntelen mieluummin muiden juttuja ja vastaan jos kysytään. Nyt oli niin helposti lähestyttävää seuraa että taisin jopa saada suuni oma-aloitteisesti auki muutaman kerran hehe. Kolme tuntia vierähti vauhdilla siinä syödessä ja naureskellessa, ja pian olikin jo aika lähteä kotimatkalle. 


Kiitos Annalle ihanasta päivästä, ja Niinalle, Kymin Huvilalle ja brunssiseuralle mukavasta ja superherkullisesta synttäribrunssista. You made my day, oon tosi iloinen että matkustin Kouvolaan! :) <3 Käykää kurkkimassa Annalta lisää kuvia!

Illalla sain vielä syödä kakkua rakkaassa seurassa Matiaksen, äidin ja isin kanssa. Ne raahaas mulle myös kasan kukkia ja lahjoja, ihanat! Nyt on reppu ja teltta millä retkeillä Californiassa (kiitos I ja Ä), ja täydellinen käsikoru häihin (kiitos M, en tajuu miten se osas ostaa niin ihanan <3).  Ja toisen perheen eli ystävien kanssa juhlittiin jo viikko sitten pihajuhlilla, juomalla skumppaa ja laulamalla paikallisessa karaokea. Oli villein ilta hetkeen, sain baaritappelunkin aikaan jonkun ihme hörhön kanssa... :D Mulla on maailman parhaat tyypit ympärilläni, kiitos kun ootte! <3




Näihin onnentunnelmiin, ihan parasta alkanutta viikkoa teille kaikille!! 

- Tuuli

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Reissun paras ja pahin päivä: Osmena Peakilta Kawasan fallseille

Matkakertomus jatkuu, Cebulla ollaan edelleen... :)

Oslobista tultiin siis bussilla Allegrian alueelle, lähelle Kawasan fallseja. Ei odotettu suuria varaamaltamme majoitukselta, koska meidän Oslob-kuskit oli haukkuneet sen ihan pystyyn, eikä se varatessa ehkä ihan 100 prosenttisesti vakuuttanut. En toisaalta uskonut siihenkään, että se olisi ihan läävä, oltiin me niin hyvä pohjatyö majoituksia etsiessä kuitenkin tehty. Perillä Sun Xi:ssa meitä odottikin iloinen yllätys, oikein söpön näköinen majoitus ihan rannalla. Saatiin pienen perhehuoneen sijaan kaksi kahden hengen huonetta samaan hintaan, ja oltiin entistäkin tyytyväisempiä.  



Kello oli vasta jotain 12 päivällä, kun saavuttiin perille, mutta päätettiin ottaa loppu päivä iisiä omalla rannalla. Lepohetkiä auringossa, snorklausta rannassa, vähän joogaa ja hiekkaleikkejä (:D), pahaa ruokaa hotellin ravintolasta ja seuraavan päivän retken suunnittelua kehnolla WI-FI:llä sisältyi meidän loppupäivän ohjelmaan. Ihanan iisiä, joskin tyytyväisyys majapaikkaan alkoi ruokailun jälkeen vähän laskea. Ylläri sinänsä. :D 








Oltiin valittu tämä paikka osaksi matkasuunnitelmaamme, koska haluttiin valloittaa joku hieno vuorenhuippu, käydä kanjonoimassa, ja nähdä yksi Filippiinien hienoimmista vesiputouksista, Kawasan falls. Kaiken tämän piti onnistua näillä huudeilla, joten etenkin allekirjoittaneella oli paikasta aika kovat odotukset. Seuraavan päivän suunnitelmana oli kiivetä ensin Osmena Peakille ja vaeltaa sieltä Kawasan fallseille. Löysin tästä "traverse trekistä" muutaman kirjoituksen netistä, mutta ainoa mitä niistä selvisi oli se, että tehtävä on haastava mutta ei mahdoton. Vaellusta kutsuttiin nimellä "Death March", ja osalla oli mennyt siihen ilmeisesti useampi päivä, mutta yleisin tieto oli se, että vaellukseen menee 5-7 tuntia. Joku oli tehnyt sen päivässä, joten miksi me ei muka voitaisi. Halusin vihdoin päästä kunnolla kävelemään ja taistelemaan tieni viidakon läpi johonkin upeaan paikkaan. Haussa oli extremekokemuksia, seikkailua, epätoivoa ja voittajafiiliksiä. 

Kysyin hotellimme (ei se mikään hotelli ehkä ollut mutta käytän nyt sitä sanaa kuitenkin) respasta, mitä kyyti Osmena peakin juurelle Mantalongon marketille maksaisi, ja utelin jos joku vaikka osaisi kertoa, miten löydämme sieltä polun Kawasan fallseille. Respa sanoi ettei Marketilta voi kävellä ylös asti, vaan että mopo vie meidät ylös, josta kävelemme 10 minuuttia huipulle, ja sitten sama kyyti tuo meidät takaisin. Öööö ei käy! :D Ja jos respa oli sitä mieltä että 1-2 tunnin kävely Marketilta Osmena Peakille oli mahdoton, arvaatte varmaan mitä meiltä se oli meidän traverse trekkaus suunnitelmista... "No you can't walk there, I can't recommend that". Oltiin siis omillamme, ei kun kello soimaan kuudelta. :D


Aamulla syötiin aamiaista 6.30 ja pakattiin trekkauskamat messiin. Käveltiin isolle tielle kyydin toivossa, ja melkein heti meille järjestyi kaksi Habalhabalia, jotka ilomielin veivät meidät ainoastaan yhteen suuntaan Mantalongon marketille. Matka oli aika tuskaisen pitkä, ja kun vihdoin tunnin päästä oltiin perillä, lonkka oli aivan tuhannen jumissa ja musta tuntui että olisin vähintäänkin synnyttänyt jonkun. Kaksi päällä moottoripyörän kyydissä tunti putkeen vuoristoratatiellä = ei mukavin tapa matkustaa. Onneksi kotimatka olk tarkoitus taittaa kävellen! ;) Ostettiin evääksi hedelmiä ja vettä, käytiin pissalla, kysyttiin neuvoa suunnasta ja lähdettiin matkaan. 



Käveltiin hienoissa maisemissa rauhallista hiekkatietä ylöspäin. Välillä oli rankempaa nousua, mutta suurimmaksi osaksi matka huipulle oli suht iisiä ylämäkeä. Viimeinen 15 minuuttia mentiin pienempää polkua, ja oltaisiin kyllä eksytty ilman muutamaa paikallista opastajaa, mutta perille löysi yllättävän helposti ilman mitään opasteita. Ja olihan se maisema Cebun korkeimmalta kohdalta aika upea! Meillä meni kiipeämiseen noin 1,5h, eikä siis todellakaan pidetty mitään kiirettä. Perillä ihailtiin maisemaa, otettiin miljoona kuvaa ja syötiin eväitä. 













 
Noin klo 11.30 havahduttiin siihen, että pitäisi varmaan lähteä jatkamaan matkaa, ettei pimeä yllätä meitä keskellä viidakkoa. Matkaa kun oli vielä jäljellä se 5-7 tuntia. Meidät opastettiin huipulta ensin väärään suuntaan, ja kun käveltiin nyrpeinä takaisin päin, opastajat tajusivat mihin oltiin matkalla.. "Kawasan falls? It's 5 to 6 hours" ja pään pyörittelyä. Ei vissiin näytetty vakavasti otettavilta retkeilijöiltä. :D Käveltiin 15 min samaan suuntaan mistä alunperin tultiin, ostettiin isomman tien loppukohdasta (eli polun alkukohdasta) lisää vettä, varmistettiin vielä kerran oikea suunta ja paineltiin polulle. Kello oli aika tasan 12. Polku oli juuri niin keskellä ei mitään ja juuri niin kauniiden maisemien keskellä kuin olin toivonut (ennen kuin respan täti syötti mun päähän epäilyjä koko polun olemassaolosta). Eikä ketään muuta missään. AH, oltiin vihdoin niin sanotusti asian ytimessä, skutsissa, viidakossa! <3 Ja meikähän nautti! Eikä muutkaan kovin kärsiviltä onneksi vaikuttaneet, paitsi välillä. :D Mua välillä vähän hirvitti että mihin olin ystäväni oikein roudannut, ja tunsin olevani vastuussa siitä että tämä retki onnistuisi, eikä kukaan saisi pahoja viidakkovaellustraumoja... Onneksi kaikki meni hyvin. 



Välillä käveltiin pellolla kasvisviljelmien keskellä, välillä keskellä korkeaa heinikkoa, välillä ihan keskellä metsää, ja välillä kukkulan päällä keskellä palmuja. Silloin tällöin ohitettiin pieni viidakkokylä. Oli tasaista, oli jyrkkää nousua ja ärsyttäviä alamäkiä sorapolulla. Välillä pelättiin käärmeitä ja laulettiin Leijonaa mä metsästän biisiä kuorossa karkottaaksemme niitä. Aika-ajoin hajottiin siihen että oltiin kävelty vasta niin vähän aikaa, ja myönnetään, välillä iski epätoivo siitä loppuuko matka koskaan. Polku oli todella kapea, ja välillä se haarautui eikä tiedetty yhtään mihin mennä. Aina jostain läheltä kuitenkin kuin ihmeen kaupalla löytyi joku mökki, josta saimme huutelemalla jatko-ohjeita. "Helouuuu!! Kawasan falls???" toimi lähes aina. Välillä kävi uskomaton munkki, ja juuri risteyskohdassa käveli vastaan ensimmäinen ihminen tuntiin. Mitään opasteita on tältä polulta turha odottaa, mutta suosittelen ehdottoman lämpimästi seikkailemaan ja luottamaan neuvoja antaviin pikkuisiin filippiiniläislapsiin. <3


2,5 tunnin kävelyn jälkeen tultiin vähän isompaan kylään, josta polku jatkui leveämpänä, jopa moottoripyörän mentävänä. Pysähdyttiin evästauolle johonkin bussipysäkin näköiseen rakennelmaan ja huokaistiin helpotuksesta, enää ei tarvinnut pelätä jäämistä pimeään viidakkoon, koska kyyti olisi varmasti helppo neuvotella nyt kun tie oli olemassa. Kyytiin turvauduttaisiin toki vasta äärimmäisessä hädässä, luovuttaminen kun ei kuulu tapoihin, mutta ajatus oli huojentava. ;) Meidän todellinen pelastus oli pilvinen sää, koska paahtavassa auringossa ei oltaisi varmaan selvitty kovin hyvässä hapessa näinkään pitkälle. Reitti oli nimittäin välillä hyvin raskas, ja naamat punaisina ja vaatteet hiestä märkinä kivuttiin ylämäkeä ylös. Tauon jälkeen oli taas vähän energiaa, ja matka jatkui. Nyt oli enemmän suunnan näyttäjiä koko ajan saatavilla, ja saatiin kokonainen luokallinen pieniä koululaisia myös opastamaan meitä oikeaan suuntaan. Yritettiin tosin päästä niistä parhaamme mukaan eroon, koska arvattiin että ne haluavat oppaana toimimisesta rahaa. "You should go home!" ei mennyt jakeluun, ennen kuin joku vanhempi setä mopollaan auttoi pikkupojat pois meidän kimpusta. :D Oli tosin vähän noloa samassa lauseessa sanoa ettei tarvitse opasta ja kysyä mihin suuntaan seuraavaksi pitäis mennä.. Mutta noh!




Meidät pelastanut setä arveli että matkaa oli jäljellä noin 45 minuuttia, AI ENÄÄ!!! Siitäkös saatiin virtaa vielä loppumatkaksi. Jonkun matkan päässä polku sukelsi takaisin metsään, ja pian sen jälkeen alkoi kuulua korvia hivelevää ääntä, veden kohinaa!!!! <3 Se oli hieno hetki, ei voitu olla enää kaukana. Ja pian meidän edessä aukenikin ihana paratiisi, vesiputous ja kristallin kirkas turkoosi vesi. Voittajafiilis oli vihdoin saavutettu, ja pulahdus siihen veteen oli kyllä mun matkan top1 moment, ei epäilystäkään. Fiilisteltiin meidän retkeä ja Kawasan fallseja, oltiin kävelty melkein Cebun itärannikolta länsirannikolle. Hyvä me! 







Kävelyyn Osmena Peakilta Kawasan fallseille meni lopulta noin 4,5 tuntia yhdellä 20 minuutin pysähdyksellä. Ei tosin oltu vielä tällä putouksella ihan perillä, koska se oli Kawasan fallsien viimeinen taso. Lähdettiin taivaltamaan uinnin jälkeen alas päin, ja pian todettiin että the putous oli vielä näkemättä. Toinen toistaan hienompia putouksia vaan ilmestyi, kun käveltiin eteenpäin, mutta energiaa ei enää ollut ihan kunnolla ihailla sitä kaikkea hienoutta. Onneksi tiesin, että tultaisiin varmaan vielä paremmalla ajalla takaisin. Mun oli nimittäin päästävä bambulautalla the Kawasan fallsien alle. :D 





Tähänkin siirtymään kuului vielä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jouduttiin nimittäin kävelemään erittäin liukasta, parin metrin pudotuksen reunalla kulkevaa mutapolkua pitkin. Siitä kuitenkin selvittiin, ja lopulta löydettiin tiemme putouksien alkupäähän. Otettiin habalhabalit White beachille, koska tarvittiin ruokaa, apteekkia ja käteistä. Syötiin jossain ruotsalaisessa ravintolassa perinteiset riisimätöt, ruoka oli muistaakseni jopa ihan syötävää. Paitsi Anitan kevätrullissa oli lihaa... Mutta muuten. :D Apteekista hamstrattiin menthos-, suklaa- ja sipsivarastot täyteen (ah sitä valinnan varaa!!!, isoin kaupunki tähän asti) ja päätettiin ottaa bussi takaisin kotiin (n. 20km), koska ketään ei enää huvittanut istua habalhabalin kyydissä. Bussi tulikin melkein heti, joku mies pysäytti sen meille vähän matkan päähän kun näki että yritettiin juosta siihen. Juokseminen bussiin olikin sitten matkan kohtalokkain virhe, Anitan jalasta kuului nimittäin naps, eikä sillä jalalla enää sen jälkeen otettu askeltakaan. :( Mulle valkeni tilanteen vakavuus vasta kun noustiin bussista ulos, A kun ei yleensä paljon valita vaikka siltä olisi luu poikki... Ihana päivä sai kurjan päätöksen. Selviteltiin asiaa vakuutusyhtiön ja isiemme kanssa, ja todettiin ettei auta kun lähteä seuraavana päivänä Cebu cityyn sairaalaan. Päätettiin nukkua yön yli, toivoa ihmeparantumista ja hankkia aamulla kyyti. Onni onnettomuudessa oli se, ettei jalka mennyt keskellä viidakkoa, vaan vasta illalla. En tiedä millä voimilla oltaisiin kannettu Anitaa siellä keskellä ei mitään. :D Opetus: rasitusmurtuma kannattaa ottaa tosissaan, eikä kipeällä jalkapöydällä ehkä kannata vaeltaa koko päivää. 

Sellainen seikkailu, jatkoa seurannee! ;)

- Paratiisiin jo kaipaava Tuuli